Uskon tunnistaneeni yhden tavan, jolla ihminen selviytyy vaikeasta elämäntilanteesta. Minun ja monen muun neurokirjolaisen osalta se on kummunnut milloin mistäkin - valtaosin kuitenkin institutionaalisesta, valtiovallan sormiensa läpi katsomasta väsytystaistelusta apua hakevia vastaan. Monessa tapauksessa katastrofi on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, kun ennen pitkää taisteluväsymys tuhoaa elämänhallinnan. Miksi tehdä oikeastaan mitään, jos kotoa ja joka puolelta välittyy uupumisen ja siten kyynistymisen auraa, eikä kukaan oikeastaan välitä?

Syistä, joihin en tässä ota kantaa, on minua koko ikäni vaivannut puute tunteesta, että voisin vaikuttaa elämääni. Kun tätä kirjoittaessani päivänvalo venyy lähemmäs ja lähemmäs nukkuma-aikaa, luulen sen vaikuttavan kielteisesti masennukseeni. Paitsi että pitää taas hyväksyä lisää luonnonvaloa illan ja yön tunneille, on kevään tullen kohdattava kitkeriä muistutuksia tuhoutuneista unelmista ja haaveista. Niin paljon on perkaamatta, mitä en voi kohdata riisumatta kliinisen asiallisuuteni vaatekertaa. Ja niin kalliiksi tulisi kunnon terapia, että jo valmiiksi lyötynä uhrinaan Suomi säilöö minut tutuksi tulleeseen uraani nuorena eläkeläisenä ja tyhjäntoimittajana.

Jos olisin syntynyt yhtenä kaksosista, voisimme olla kuin Tiuhti ja Viuhti muumikirjoista. Emme kuitenkaan salakuljettaisi rubiinia, vaan toteutumattomia, iän myötä uudelleenarvioitaviksi joutuvia unelmia normaalista elämänkaaresta. Mitään en haluaisi niin paljon, kuin palata ajassa taaksepäin, viedä nuorempi itseni baanalle ja korjata tekemättä jättämiset, jotta voisin uskottavasti pelata samalla kentällä YouTuben viihdyttäjien kanssa. Mitään en haluaisi niin paljon, kuin painaa Reset-nappia ja korjata tämän katastrofin, jota elämäkseni kutsun.

Jos minusta voisi heittää pelkotilat tietokoneen roskakoriin ja tuhota ne, olisin oitis matkalla yhdeksi "menestyjistä," siis niistä, joita populaarikulttuuri kuvaa täydellisesti eläviksi pukuherroiksi. Minun on tunnustettava, että mieluummin kuin yksinäinen autisti, olisin pilalle hemmoteltu prinssi, jonka ainoa "ongelma" olisi häämatkan päämäärä tulevan morsiusneidon kanssa. Jos saisin käteeni taikasauvan, heittäisin mäkeen tämän vauvanaamani, korjaisin R-vikani ja muutenkin antaisin egoni laulaa vailla huolta huomisesta.

No, maan pinnalla joudun hyväksymään tylsän todellisuuden, joka tuskin tarjoaa näkymiä mihinkään romanttiseen, saati tasapainoiseen. Olen kai tuomittu syömään pillereitä, turruttamaan masennusta surkealla ruokavaliolla ja muutenkin kitumaan veronmaksajan siivellä.

Kenties elettyäni mentaalisessa sumussa pöly on laskeutunut ja huomaan maanneeni portilla, jonka takana olisi parempi elämä. Tuskin monikaan käsittää, miten katkeraa on kantaa ei-hoidettavissa olevaa mielenterveyshäiriötä ilman, että sen taustalla olisi suomalaiselle rappioromantiikalle tyypillistä perheväkivaltaa ja rajuja teiniromansseja. Elämäni on liian tylsää, että voisin kerätä sillä sympatioita aidon avun saamiseksi. Kuitenkin tämän näennäisen vakauteni takana on niin paljon kärsimystä, että kyyneliksi ja vesivoimaksi muutettuna sillä korvattaisiin Olkiluodon ikuisuusprojekti.

Koska vertauskuvani portti on raskas, numerokoodilla avautuva pankkiholvin portti, olen aika heikoilla, kun toisella puolellakin on pelkkää tiiliseinää. Nykyelämäni on kuin kapea kaistale portin ja seinän välissä, johon tulee kyllä päivänvaloa ja happea, mutta josta ei pääse ulos. Ympäröivä ihmiskunta on jo rakentanut omat klikkinsä ja jenginsä, mutta hoidon sijaan minut päätettiin sulkea paksujen muurien sisään, kun olin masennukseni alettua täysin lukossa.

Tästä näkökulmasta on helppo vaipua taas siihen turruttamiseen, jota koko elämäni on oikeastaan ollut. Turrutusta somella, turrutusta harrastuksilla ja ihmisten esittäessä kysymyksiä turrutusta neutraalilla asiallisuudella. Elämiseen ei ole liiemmin jäänyt aikaa, energiaa, saati tilaa, vaan kaikkea on määrittänyt ja määrittää yhä selviytyminen. Joskus kuitenkin ihminen joutuu kysymään itseltään, elääkö hän mielekkäästi. Onko tavoitteena vain selviytyä ja välttää konfliktit, vai elää tosissaan ja ehkä saavuttaa jotain muistelun veroista? Voin vakuuttaa, että myös kirjakielellä itseään maskaavalle neurokirjolaiselle tulee hetki, jolloin hän kyseenalaistaa kaiken kokemansa ja tekemänsä. Kuka on syyllinen ja mihin, onko syyllistämisessä mieltä vai onko vikaa ollut myös itsessä.

Niin tai näin, minä taas turvaudun selviytymiseen kunnes...

Kunnes mitä? Kunpa osaisin vastata tähän yhtä hyvin, kuin kysymykseen parhaasta videoeditointiohjelmasta työttömille.

Kirjoittaja Toivo ("Topi") Hauru on valmistunut media-assistentiksi vuonna 2014 ammattiopisto Luovista. Tutkintoalan ohella hän on myös itseoppinut blogikirjoittaja ja säveltäjä. Vapaa-aikansa Toivo on myös käyttänyt suurten tietomäärien omaksumiseen vaihtelevista aihepiireistä.