30.09.2020
Saaran blogin neljäs kirjoitus! Keskiviikkoisin nostamme tänne Facebookiin työkokeilijamme, filosofi Saaran, blogikirjoituksia a...
Saaran blogin neljäs kirjoitus! Keskiviikkoisin nostamme tänne Facebookiin työkokeilijamme, filosofi Saaran, blogikirjoituksia autismista.
Sisämaailmassa: holoseenin ensimmäinen päivä
The blackened ice is melting
Swirling in my eyes
The boulders of giants
Are rolling down my slopes
In the streams of my old veins
I carry sand of the golden reefs
As blood-red buds in the snow
Flowers will rise from the ground
Amorphis, Come the Spring
Päätin edellisen postaukseni vihjaukseen siitä, että neurotyypillisten silmissä ahtailta näyttävien autistin rajojen sisäpuolelle saattaa mahtua muutakin kuin ikävän pitämistä ja kaaoksen hyökkäysten pelkäämistä. Toivottavasti uteliaisuutenne ehti herätä, sillä tänään ohjelmassa on pikavisiitti yhteen hyvään hetkeen maailmassani. Millainen on todellisuuteni johon ihmisten maailma tuntuu mahtuvan usein vain väkisin tunkemalla? Mitä löytyy rajojen sisältä? Miksi “yksinäisyys” on minulle jotakin mitä koen lähinnä ihmisten seurassa, mutta vain hyvin harvoin ollessani itsekseni?
Hyvät hetket ovat täysin eri asia kuin onnistunut kuormituksenhallinta. Kun onnistun arkisessa kuormituksenhallinnassa hyvin, vuorokausirytmini on jotakuinkin normaali, suoriudun arkisista tehtävistä eivätkä aistiärsykkeet häritse mahdottomasti. Voin illalla todeta selviytyneeni päivän esteradasta ilman isompia hankaluuksia. Omalla kohdallani tämä vaatii menestyksekästä valppautta ja ahkeraa kieltäytymistä tavallisista asioista joista monet voisivat olla sinänsä mukavia ja hyödyllisiä. Hyvinvointi taas on kokemus elämän rikkaudesta ja sopusoinnusta maailman kanssa. Siitä pitäisi puhua enemmänkin, sillä koen, että paraskin tieteelliseen ymmärrykseen pohjautuva vastaus kysymykseen ”Mitä on autismi?” unohtaa jotakin olennaista, ellei siihen sisälly aavistusta siitä mikä tekee maailmasta täyden ja intensiivisen myös myönteisessä merkityksessä. Sisämaailma joka ei ole puolustuskannalla vaan toimii rauhassa kuten pitääkin, on nimittäin myös uhanalainen. Hetket joina maailma järjestyy oikein, ovat hauraita ja katoavat tavoittamattomiin aivan liian helposti stressin, hälyn, ahdistuksen ja selviytymiskamppailun alle. Jos sille tielle pakottamiselle ei löydetä vaihtoehtoja, autismista todella tulee vain häiriö ja taakka. Niin tärkeää ja vaikeaa kuin pärjääminen onkin, elämän arvon ja arvokkuuden mitaksi se on yhtä lattea autisteille kuin kaikille muillekin. Ei sillä etteivätkö erityiskyvykkyydet olisi ihan kivaa vastapainoa erityisille haasteille, mutta minusta ehkä säälittävin mahdollinen tapa yrittää ymmärtää autismia on silti luetteloida autismikirjolaisten tyypillisiä vikoja ja vahvuuksia ja katsoa, kummasta listasta tulee pidempi. On nimittäin olemassa yksi asia, joka on yhteinen kaikille autisteille: ikkuna josta kurkistelemme todellisuuteen avautuu toisenlaiseen maisemaan kuin enemmistöllä. Paremmuudesta tai huonommuudesta en tiedä, mutta siitä olen varma että ilman tätä kokemuksellista rikkautta ihmisyys olisi harmaampi ja köyhempi.
Toivotan teidät siis tervetulleeksi erääseen kesäiseen päivään jona tartuin lapioon ja ryhdyin kaivamaan kuoppaa uudelle persikkapuulleni. Suurimmaksi osaksi puutarhani on hyvää, multavaa maata, mutta etupihalla lapioni osui Lohjanharjun hiekkaan jo kymmenen sentin syvyydessä. Muistin, että näin on, sillä noin 12 000 vuotta sitten etupihani paikalla oli vetäytyvän mannerjäätikön reuna jonka etupuolella avautui suuri Baltian jääjärvi. Silloin, nuoremmalla dryaskaudella, tuhansia vuosia käynnissä ollut ilmaston lämpenemiskehitys pysähtyi ja Euroopan ilmasto jäähtyi nopeasti kymmenisen astetta. Mannerjäätikön vetäytymisen pysähtyessä sulamisvedet kasasivat moreenia ja hiekkaa siksi osaksi Ensimmäistä Salpausselkää joka tänä päivänä tunnetaan Lohjanharjuna. Tänään, luonnonhistoriallisesti katsottuna silmänräpäyksessä, on tultu kauas siitä kun parikymmentä tuhatta vuotta jään alla nukkunut maa heräsi holoseenin ensimmäiseen päivään. Nykyään kotiseudustani tekevät erityislaatuisen täällä selviytyneet edellisen lämpökauden muistot: luonnonvaraiset tammet, pähkinäpensaat, pyökit ja monet muut lehtimetsävyöhykkeen lajit, sekä aivan viimeisimpänä uutuutena ihmisten istuttamat omenatarhat. Jään alta paljastunut maa sai kuitenkin odottaa kauan ensimmäisiä vihreitä koivikoitaan. Ensin heräsi ankara preboreaalinen tundra jossa pärjäsivät vain sitkeimmät, vaatimattomimmat ja päättäväisimmät ruohot ja varvut. Hiekalle nousi pieniä kukkia, ja maa alkoi kohota vapauduttuaan kerran tuhansien metrien paksuisten mannerjäätiköiden painosta.
Täällä oli tarujen pimeä Pohjola, jossa holoseenin koittaessa ja ilmaston lämmetessä vetäytymään pakotetut jääjättiläiset paiskoivat raivoissaan kivenjärkäleitä, ja kun sekään ei auttanut pysäyttämään uutta aikaa, pakenivat lämpenevää ilmastoa aina vain kauemmaksi pohjoiseen. Vain yksi jätinpoika jäi paikallisen tarinaperinteen mukaan Lohjansaareen nukkumaan. Miksi, siihen on mahdotonta vastata, onhan jättiläisille käynyt kuin Umberto Econ ruusuille, joista meidän päiviimme on säilynyt vain nimi ilman mieltä ja merkitystä. Tiedämme vain, että taakseen jatulit jättivät muuttuneen maiseman, harjun ja sen takana kimmeltävän järven.
Eikä jään alta heränneessä uudessa maailmassa enää ollut tilaa megafaunalle. Mammutit jotka olivat lähteneet Suomesta viimeisen suuren jäätiköitymisvaiheen ajamina, eivät enää palanneet. Ihmiset, joiden jäätiköitymistä edeltävän ajan esivanhempien jäljet olivat murskautuneet jäämassojen alle, sen sijaan palasivat. Asutuksen arvellaan vakiintuneen eteläiseen Suomeen noin 10 200 vuotta sitten. Todennäköisesti ensimmäiset metsästäjät ja pienet uudisasukkaiden ryhmät saapuivat vain vähän vetäytyvän jään perässä, riistaeläinten reittejä seuraillen. Vähitellen he asettuivat aloilleen rikkaiden vesistöjen äärelle, rakensivat spiraalinmuotoisia kivitarhoja jotka säilyttivät jatulien nimen meidän aikaamme asti, aloittivat Suomen esihistoriallisen ajan.
Näitä kaukaisen menneisyyden jälkiä täynnä oli lapiollinen hiekkaa jota häiritsin eräänä kesäpäivänä maailmassa joka on hyvin erilainen kuin se maailma jossa harju sai alkunsa. Nykyään fysiikka on kallistunut filosofi Immanuel Kantin aikoinaan otaksumalle kannalle jonka mukaan lineaarinen aikaulottuvuus ei ehkä olekaan maailmankaikkeuden perustava ominaisuus, vaan pikemminkin ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa todellisuus. Minun maailmassani tarvitsi kaivella vain puolivahingossa vähän pintanurmea löytääkseen aarteen, menneisyyden niin kaukana että siitä on säilynyt meidän päiviimme vain heikkoja jälkiä. Iloni ja etuoikeuteni on kutsua kodiksi maailmaa jossa joskus voi huomata maan muistavan tarinoita jotka ihmisiltä ovat lähes unohtuneet.
Nyt tiedättekin, miksi innostuin yrittämään uraloikkaa autismiaiheen pariin. On hienoa että autistien elämän helpottaminen kiinnostaa yhä laajemmin, mutta mitä ihmettä on tämä puhe autismista pelkkänä ongelmakasana ja ”kehityshäiriönä” jota ilman maailma olisi varmasti parempi? Ihmettelystä siitä, mikä on tämä suuri keskustelu kaltaisistani ihmisistä ilman että Sisämaailmoista puhutaan oikein mitään, oli hyvin lyhyt matka kysymykseen ”Mitä minä voisin tehdä?” Vointini onkin kuluvana vuonna parantunut aika paljon sillä että olen voinut sanoa selvittäväni asiaa.
Sisämaailmassa: holoseenin ensimmäinen päivä
The blackened ice is melting
Swirling in my eyes
The boulders of giants
Are rolling down my slopes
In the streams of my old veins
I carry sand of the golden reefs
As blood-red buds in the snow
Flowers will rise from the ground
Amorphis, Come the Spring
Päätin edellisen postaukseni vihjaukseen siitä, että neurotyypillisten silmissä ahtailta näyttävien autistin rajojen sisäpuolelle saattaa mahtua muutakin kuin ikävän pitämistä ja kaaoksen hyökkäysten pelkäämistä. Toivottavasti uteliaisuutenne ehti herätä, sillä tänään ohjelmassa on pikavisiitti yhteen hyvään hetkeen maailmassani. Millainen on todellisuuteni johon ihmisten maailma tuntuu mahtuvan usein vain väkisin tunkemalla? Mitä löytyy rajojen sisältä? Miksi “yksinäisyys” on minulle jotakin mitä koen lähinnä ihmisten seurassa, mutta vain hyvin harvoin ollessani itsekseni?
Hyvät hetket ovat täysin eri asia kuin onnistunut kuormituksenhallinta. Kun onnistun arkisessa kuormituksenhallinnassa hyvin, vuorokausirytmini on jotakuinkin normaali, suoriudun arkisista tehtävistä eivätkä aistiärsykkeet häritse mahdottomasti. Voin illalla todeta selviytyneeni päivän esteradasta ilman isompia hankaluuksia. Omalla kohdallani tämä vaatii menestyksekästä valppautta ja ahkeraa kieltäytymistä tavallisista asioista joista monet voisivat olla sinänsä mukavia ja hyödyllisiä. Hyvinvointi taas on kokemus elämän rikkaudesta ja sopusoinnusta maailman kanssa. Siitä pitäisi puhua enemmänkin, sillä koen, että paraskin tieteelliseen ymmärrykseen pohjautuva vastaus kysymykseen ”Mitä on autismi?” unohtaa jotakin olennaista, ellei siihen sisälly aavistusta siitä mikä tekee maailmasta täyden ja intensiivisen myös myönteisessä merkityksessä. Sisämaailma joka ei ole puolustuskannalla vaan toimii rauhassa kuten pitääkin, on nimittäin myös uhanalainen. Hetket joina maailma järjestyy oikein, ovat hauraita ja katoavat tavoittamattomiin aivan liian helposti stressin, hälyn, ahdistuksen ja selviytymiskamppailun alle. Jos sille tielle pakottamiselle ei löydetä vaihtoehtoja, autismista todella tulee vain häiriö ja taakka. Niin tärkeää ja vaikeaa kuin pärjääminen onkin, elämän arvon ja arvokkuuden mitaksi se on yhtä lattea autisteille kuin kaikille muillekin. Ei sillä etteivätkö erityiskyvykkyydet olisi ihan kivaa vastapainoa erityisille haasteille, mutta minusta ehkä säälittävin mahdollinen tapa yrittää ymmärtää autismia on silti luetteloida autismikirjolaisten tyypillisiä vikoja ja vahvuuksia ja katsoa, kummasta listasta tulee pidempi. On nimittäin olemassa yksi asia, joka on yhteinen kaikille autisteille: ikkuna josta kurkistelemme todellisuuteen avautuu toisenlaiseen maisemaan kuin enemmistöllä. Paremmuudesta tai huonommuudesta en tiedä, mutta siitä olen varma että ilman tätä kokemuksellista rikkautta ihmisyys olisi harmaampi ja köyhempi.
Toivotan teidät siis tervetulleeksi erääseen kesäiseen päivään jona tartuin lapioon ja ryhdyin kaivamaan kuoppaa uudelle persikkapuulleni. Suurimmaksi osaksi puutarhani on hyvää, multavaa maata, mutta etupihalla lapioni osui Lohjanharjun hiekkaan jo kymmenen sentin syvyydessä. Muistin, että näin on, sillä noin 12 000 vuotta sitten etupihani paikalla oli vetäytyvän mannerjäätikön reuna jonka etupuolella avautui suuri Baltian jääjärvi. Silloin, nuoremmalla dryaskaudella, tuhansia vuosia käynnissä ollut ilmaston lämpenemiskehitys pysähtyi ja Euroopan ilmasto jäähtyi nopeasti kymmenisen astetta. Mannerjäätikön vetäytymisen pysähtyessä sulamisvedet kasasivat moreenia ja hiekkaa siksi osaksi Ensimmäistä Salpausselkää joka tänä päivänä tunnetaan Lohjanharjuna. Tänään, luonnonhistoriallisesti katsottuna silmänräpäyksessä, on tultu kauas siitä kun parikymmentä tuhatta vuotta jään alla nukkunut maa heräsi holoseenin ensimmäiseen päivään. Nykyään kotiseudustani tekevät erityislaatuisen täällä selviytyneet edellisen lämpökauden muistot: luonnonvaraiset tammet, pähkinäpensaat, pyökit ja monet muut lehtimetsävyöhykkeen lajit, sekä aivan viimeisimpänä uutuutena ihmisten istuttamat omenatarhat. Jään alta paljastunut maa sai kuitenkin odottaa kauan ensimmäisiä vihreitä koivikoitaan. Ensin heräsi ankara preboreaalinen tundra jossa pärjäsivät vain sitkeimmät, vaatimattomimmat ja päättäväisimmät ruohot ja varvut. Hiekalle nousi pieniä kukkia, ja maa alkoi kohota vapauduttuaan kerran tuhansien metrien paksuisten mannerjäätiköiden painosta.
Täällä oli tarujen pimeä Pohjola, jossa holoseenin koittaessa ja ilmaston lämmetessä vetäytymään pakotetut jääjättiläiset paiskoivat raivoissaan kivenjärkäleitä, ja kun sekään ei auttanut pysäyttämään uutta aikaa, pakenivat lämpenevää ilmastoa aina vain kauemmaksi pohjoiseen. Vain yksi jätinpoika jäi paikallisen tarinaperinteen mukaan Lohjansaareen nukkumaan. Miksi, siihen on mahdotonta vastata, onhan jättiläisille käynyt kuin Umberto Econ ruusuille, joista meidän päiviimme on säilynyt vain nimi ilman mieltä ja merkitystä. Tiedämme vain, että taakseen jatulit jättivät muuttuneen maiseman, harjun ja sen takana kimmeltävän järven.
Eikä jään alta heränneessä uudessa maailmassa enää ollut tilaa megafaunalle. Mammutit jotka olivat lähteneet Suomesta viimeisen suuren jäätiköitymisvaiheen ajamina, eivät enää palanneet. Ihmiset, joiden jäätiköitymistä edeltävän ajan esivanhempien jäljet olivat murskautuneet jäämassojen alle, sen sijaan palasivat. Asutuksen arvellaan vakiintuneen eteläiseen Suomeen noin 10 200 vuotta sitten. Todennäköisesti ensimmäiset metsästäjät ja pienet uudisasukkaiden ryhmät saapuivat vain vähän vetäytyvän jään perässä, riistaeläinten reittejä seuraillen. Vähitellen he asettuivat aloilleen rikkaiden vesistöjen äärelle, rakensivat spiraalinmuotoisia kivitarhoja jotka säilyttivät jatulien nimen meidän aikaamme asti, aloittivat Suomen esihistoriallisen ajan.
Näitä kaukaisen menneisyyden jälkiä täynnä oli lapiollinen hiekkaa jota häiritsin eräänä kesäpäivänä maailmassa joka on hyvin erilainen kuin se maailma jossa harju sai alkunsa. Nykyään fysiikka on kallistunut filosofi Immanuel Kantin aikoinaan otaksumalle kannalle jonka mukaan lineaarinen aikaulottuvuus ei ehkä olekaan maailmankaikkeuden perustava ominaisuus, vaan pikemminkin ihmiselle tyypillinen tapa hahmottaa todellisuus. Minun maailmassani tarvitsi kaivella vain puolivahingossa vähän pintanurmea löytääkseen aarteen, menneisyyden niin kaukana että siitä on säilynyt meidän päiviimme vain heikkoja jälkiä. Iloni ja etuoikeuteni on kutsua kodiksi maailmaa jossa joskus voi huomata maan muistavan tarinoita jotka ihmisiltä ovat lähes unohtuneet.
Nyt tiedättekin, miksi innostuin yrittämään uraloikkaa autismiaiheen pariin. On hienoa että autistien elämän helpottaminen kiinnostaa yhä laajemmin, mutta mitä ihmettä on tämä puhe autismista pelkkänä ongelmakasana ja ”kehityshäiriönä” jota ilman maailma olisi varmasti parempi? Ihmettelystä siitä, mikä on tämä suuri keskustelu kaltaisistani ihmisistä ilman että Sisämaailmoista puhutaan oikein mitään, oli hyvin lyhyt matka kysymykseen ”Mitä minä voisin tehdä?” Vointini onkin kuluvana vuonna parantunut aika paljon sillä että olen voinut sanoa selvittäväni asiaa.